Melina Marras

  Glorious  & hieman jännempi glory hole Ohjaaja: Rebekah McKendry Julkaistu: 2022 Tarina; Todd Rigney Screenplay: Joshua Hull & David Ian McKendry Nyt tuli vastaan niin yököttävän, ihastuttavan outo leffa että pakkohan tästä oli kirjoittaa! Glorious -elokuvassa avovaimostaan eronnut Wes ( Ryan Kwanten) pakkaa kamat autoonsa ja löytää pian itsensä parkista syrjäisen tien varrelta pysähdyspaikalta ja päättää vetää kunnon rännit. Aamulla hän kompuroi krapulaisena rähjäiseen vessaan, voimatta mitenkään aavistaa, että hänen elämänsä on muuttumassa peruuttamattomalla tavalla. Reunimmaisen vessankopin seinämää koristaa lonkeromainen maalaus myyttiseltä vaikuttavasta olennosta, ja happoisen taideteoksen keskellä on synkeä glory hole, jonka lävitse kuikuileva Wes alkaa käydä koppia asuttavan aluksi ujoilevan entiteetin kanssa keskustelua, joka kääntää pian todellisuuden karmivalla tavalla ylösalaisin.  Muistamme Ryan Kwantenin tietenkin himmeänä ja hilpeänä komistuksena True Blood -sa

 Mehiläiskuningattaren metsästys Sylvia Plathin runokokoelmassa Ariel "The bee is domesticated but not tamed" - William Longgood -  Koska edellisessä postauksessani päästiin mielenterveysteemaan ja siihen miten itselläni kirjoittaminen auttaa käsittelemään oman pääkoppani surinoita, ajattelin heti perään laittaa asiasta myös vastakkaisen näkökulman, tilanteen jossa kirjoittaminen ja liian syvälle itseensä meneminen, voi lopulta kääntyä kirjailijaa vastaan.  Tarkastelen tässä esseessäni mehiläisaiheisia runoja Sylvia Plathin runokokoelmassa Ariel; The Bee meeting, The Arrival of the Bee Box, The Swarm, Stings, Wintering - jotka hän kirjoitti lokakuussa 1962. Näissä runoissa avautuu myös Plathin käsitys kuolemasta hyvin monipuolisella tavalla. Runoissa esiintyvä mehiläisteema voidaan jäljittää suoraan hänen isäänsä, biologian professori Otto Plathiin, joka kuoli Sylvian ollessa vasta kahdeksanvuotias ja jonka erikoisalaa olivat juuri mehiläiset. Otto Plath kirjoitti myös kirjan

"I am the wilderness, lost in man" - Mervyn Peake -  Kauhuilijan päiväkirja, 2.merkintä Täsmällinen hetki jolloin tajusin, etten ollut kunnossa, oli se kun pitelin kadulle lyyhistyneenä kaksin käsin kiinni päästäni, kykenemättä puhumaan. Päänpitelyni ei valitettavasti ollut mitään melodramaattista kesäteatteria, siinä oli ihan tautisen tosi kyseessä. Pelkäsin, että pääni leviää. Konkreettisesti. Paine oli kasvanut liian suureksi, korvissani vinkui. Jos olisin kuormittanut mieltäni edes yhdellä sanalla, se olisi ollut siinä. Bam . Kuin vesimeloni olisi ammuttu seipäännokasta suurikaliberisella tykillä. Katukiveys olisi täyttynyt vaaleanpunaisesta tahmasta, joka ennen oli ollut aivokudosta. Tiesin kyllä, etteivät aivoni voineet oikeasti räjähtää, mutta tuska oli niin kova, niin ylitsevuotava – että epäilin. Ja se hetken epäilys koitui kohtalokseni. Ja tässä sitä mennään taas… Totaalinen. Helvetillinen. Paniikkikohtaus. Miten viattoman pieneltä se kuulostaakin, k

"Beauty is terror. Whatever we call beautiful, we quiver before it." - Donna Tartt, Secret History -  Kauhuilijan päiväkirja, merkintä 1. Tänään haluaisin jakaa vähän päiväkirjamerkintöjäni kertomus ja etiikka -luentosarjasta, johon osallistuin yleisen kirjallisuustieteen opinnoissani, sillä se vei minut syviin vesiin. Olen jo tietenkin kauhukirjailijana tottunut siihen, että minulta aina tasaisin väliajoin kysellään hieman arasti, että; Miksi kirjoitat juuri kauhua? Kerran eräs herttainen eläkeläinen jopa lisäsi vielä, että ” Noin kaunis tyttö, miksi sinun pitää kirjoittaa tuollaisia hirveyksiä? ” Yleensä annan näihin uteluihin vain jonkun ylimalkaisen vastauksen päästääkseni tilanteesta irti mahdollisimman pian, koska tilanne turhauttaa minua, mutta en tällä kertaa. Nyt yritän todella vastata siihen, mitä ajattelen; kertomuksesta, etiikasta ja kauhun kirjoittamisesta.   Ensin hieman historiaa   Ennen 1960-lukua etiikka oli selvä ydinosa kirjallisuutta, mikä on ymmärrettä

Viettelijästä marttyyrimerenneidoksi  Naiskuvan muutos seireenimyytistä H.C.Andersenin Pieneen Merenneitoon.  Walt Disneyn versio Pienestä merenneidosta  on varmasti monille tuttu tarina, mutta moniko on todella lukenut sen alkuperäisen, H.C.Andersenin Pienen merenneidon? Tämän kiinnostavan monikerroksisen ja pelottavan sadun tarina alkaa oikeastaan jo paljon kauempaa, peräti antiikista. Jotta seireenimyytin naiskuvan kehitys ja Andersenin sadun käyttämän kristillisen symboliikan moninaiset merkitykset avautuisivat lukijalle parhaiten, onkin syytä lähteä liikkeelle aivan alusta.  Seireenien historia lyhyesti "Tuuli oli laantunut, purjeet reivattu, ja alus keinui keveästi veden mustalla peilipinnalla uudenkuun heikosti valaisemassa yössä, kun seireeni alkoi laulaa. Merimiehet tunsivat kuulevansa kuin keveän tuulenhengen kohahduksen, sitten kun meren syvyyksistä kumpuavaa musiikkia, ja vielä kuin hyvin lempeää ihmiskorvin koskaan kuulematonta laulua; ja vihdoin tämä laulu valtasi h

   "Welcome to my nightmare, I think you`re gonna like it, I think you`re gonna feel you belong."  - Alice Cooper - Kauhu on aina ollut osa minua.  Ensimmäinen kauhutarina jonka kirjoitin, oli kuudennella luokalla, kun palautin ylpeänä äidinkielenopettajalleni tarinan tytöstä joka asui kaupungissa nimeltä Little Rock, eikä ymmärtänyt miksi vanhemmat eivät enää puhuneet hänelle. Lopulta paljastui, että vanhemmat olivat jo aikaa sitten kuolleet, ja tyttö oli elänyt raatojen kanssa itsekseen.  Mestariteoksestani seurasi soitto kotiin ja opettajan huolestuneita kyselyitä siitä, että oliko kotona kaikki hyvin. En kirjoittanut sen jälkeen hyvin pitkään aikaan, ainakaan paperille. Mielessäni minä kuitenkin rakensin synkkiä tarinoitani, ja iloitsin painajaisista joista sain hyviä ideoita.  Onneksi minulla oli ympärilläni myös ihmisiä, jotka ymmärsivät. Jokaisella lapsella pitäisi olla Anne-täti, kuten minulla, joka oli matkustanut ympäri maailmaa ja kertoi minulle mökkireissuilla kar